Kuva: Timo Kesti
Kaksi kautta. Kaksi hienoa kautta. Tarttuessani miesten edustusjoukkueen vetovastuuseen syksyllä 2015, en olisi uskonut, että siirryn sivuun Raksilan pesäpallostadionilla Superpesis-ottelussa, johon olimme matkustaneet lentäen. Mutta näin lopulta kävi, on ehkä siis aika antaa omasta puolesta kiitokset ne ansainneille sekä avata "hieman" miten tähän pisteeseen päädyttiin.
Tipuimme Loimaan kanssa Ykkösestä kauden 2014 päätteeksi. Oma analyysi oli, että olimme yksinkertaisesti aivan liian hidas joukkue sarjaan. Lyöntitaitoa oli vaikka muille jakaa, mutta jalkoja ei nimeksikään. Tämä vaikutti eritoten pelinjohtaja-minääni niin, että joskus halusin olla vielä joukkueessa, jossa huippuetenijöitä olisi riittävästi hyökkäävän pesäpallon pelaamiseen. Tämä mahdollistui Pöytyällä.
Samaan aikaan kun putosimme, nousi naapuriseura Pöytyä ylös. 2015 oli nousijajoukkueelle odotetun haastava; monella jaksolla oli joukkue mukana voittotaistelussa, mutta lopulta ne päätyivät yhden juoksun tappioon. Kesäkuussa olin jo päätynyt Kake Rannikon avuksi kaarelle. Olin loppukauden aikana ehkä noin 10 pelissä mukana. Tämä oli kokonaisuuden kannalta lopulta yllättävän tärkeää työtä itseni kannalta. Pelaajat, jotka pelikentällä vastustajina tunsin aika lailla täysin, opin tuntemaan oman joukkueen jäseninä; miten he toimivat neutraalissa tilanteessa, miten negatiivisessa tilanteessa ja miten positiivisessa tilanteessa.
2016 kaudesta otin edelliset vuodet hyvin harjoitelleen joukkueen vastuulleeni. Kake oli pojille opettanut treenaamisen tärkeyden ja iskostanut ensiaskeleet kohti lajin terävintä huippua monelle. Omat visiot harjoittelusta ovat pitkälle samanlaiset, mutta ehkä näen talvikauden henkisen jaksamisen roolin harjoittelun laadussa tärkeämpänä. Talvikausi oli tosi hyvä, ennen kaikkea pelaaminen, jota tehtiin paljon, sujui todella hyvin. Mutta sarjan alkaessa ajauduimme heti ongelmiin. Systeemit joita harjoiteltiin läpi talven, romuttuivat kun kaikki pelaajat eivät olleetkaan käytössä.
Ensimmäisen kauteni alku oli loppuviimein erittäin tärkeä osa tarinaa. Se osoitti, että menestyminen on kiinni paljosta muustakin kuin harjoittelusta tai lahjakkaasta materiaalista; vaaditaan ymmärrystä siitä miten peli voitetaan tai se hävitään, kovilla hetkillä ratkaisuihin pystyviä pelaajia ja osittain myös tuuria. Muutos ensimmäisen kauden suunnassa tapahtui oman näkemykseni mukaan juuri ennen juhannusta. Imatralla kärsityn tappion jälkeen nostettiin kokoonpanoon kaksi uutta miestä; Miikka Riikonen ja Erik Lahti. Jalasjärvi-matsista tuli tiukasti takkiin, mutta sitten kaadoimme vieraissa SiiPen. Siitä lähti nousu, joka ei ennen Raksilaa pysähtynyt mihinkään.
Loppukausi 2016 oli pelin löydyttyä, mutta pudotuspeliviivan karattua enemmän tai vähemmän pelailua. Toki sinnekin hienoja hetkiä osui. Itselle ikimuistoisimpia olivat Aleksi Mäkelän ajokunnari kotipelissä Ulvilaa vastaan ja Joni Kalttosen Ykköspesis-uran päättyminen lukkarina Jalasjärvellä pelissä, jossa myös Eki Lahti onnistui kotiuttamaan ensimmäistä kertaa divarissa. Ja jotta ympyröiden sulkeutumiset olisivat täydelliset, toi juoksun Mäkelä. Peli oli itsessään merkityksetön, mutta siitä oli hyvä lähteä rakentamaan kautta 2017.
Kauden 2016 liiderit Mäkelä ja Kalttonen sekä heidän lisäksi etenkin talvikaudella todella paljon joukkuetta eteenpäin vienyt Jyrki Pellonperä kaikki poistuivat. Pelillisesti Aleksin menetys kirpaisi eniten, mutta kun tuollainen määrä johtajuutta häviää yhdellä rykäyksellä, syntyy vajetila. Johtajuusvajetila, jonka täyttäminen ei ole helppoa. Uusista miehistä kokenut Tero Lepola täytti sitä roolia hienosti, mutta Terokin oli paikalla talvikaudella vain satunnaisesti. Joten jonkun oli kasvettava joukkueen sisältä johtamaan joukkuetta. Noin 5 treenin jälkeen itselle oli selvillä kuka se tulisi olemaan. Miikka Riikonen oli hallikaudella se eteenpäin työntävä voima, joka sai joukkueen suorittamaan toistonsa laadukkaasti ja samalla hän pystyi myös itseltään vaatimaan laatua ilman, että se olisi sotkenut mitään joukkueelle tärkeää hierarkista linjaa. Miikka halusi itselleen apukapteeniksi Mikko Paunan. Siunasin asian heti, koska omissa papereissa Mikko oli ainoa varteenotettava vaihtoehto Miikkalle.
Talvikaudelle linjattiin kaksi asiaa; terveenä tulee pysyä ja toistot tulee tehdä. Nämä onnistuivat hyvin. Huhtikuu oli määritelty meidän menestyksen kannalta ratkaisevaksi, silloin tuli saada tehtyä hallipaitsiosta johtuvat joukkuetreenit tehdyksi. Tänä vuonna huhtikuu oli kuitenkin aiemmista poikkeava. Lämpötila ei kivunnut varmaan kertaakaan yli 10 asteen. Jokainen joka on pesäpalloa pelannut, tietää lämpötilan merkityksen suorittamisen laadussa. Ja samaan aikaan kylmyys aiheuttaa pelkoa loukkaantumisista. Vaikka hyviä treeniviikonloppuja huhtikuulle saatiinkin, niin ihan varma en ennen kauden alkua ollut joukkueemme iskukyvystä. Fakta oli kuitenkin se, että ainuttakaan harjoituspeliä emme olleet voittaneet. Emme hallissa, emme ulkona.
Ennen sarja-avausta kokoonpano oli isoksi osaksi hahmottunut. Mietityttäviä asioita oli mm. koska Tero Lepola on ulkopelissä kopparikunnossa, missä peluutan kaksaripapereilla liikkeellä ollutta Roni Wahlia ja miten etukenttämme lukkari Sami Virron johdolla näyttää pelitilanteessa talvella harjoitellut asiat oikeiksi. Näistäkin pohdinnoista oikeastaan mikään ei lopulta muodostunut merkittäväksi. Sarja-alku oli vaihteleva; vieraissa olimme oppineet kääntämään tiukat jaksot voitoiksi. Eritoten sunnuntainen vierasreissu klo 13 Hippokselle oli uskoa luova. Se loi uskoa että ulkopelimme kestää, Riikonen oli oikea valinta kapteeniksi ja että Wahl on tähän sarjaan niin kova kaveri, että pärjää myös kopparin paikalla, vaikkei siellä olekaan pelannut. Seuraava peli myös toi esiin faktan, että tarvitsemme pärjätäksemme täysikuntoiset Mikko Paunan ja Tero Lepolan. Onneksi molemmat toipuivat loppukaudeksi pelikuntoon.
Nyt kun kausi meni hyvin, olisi helppo tuudittautua ajatukseen, että teimme kaiken oikein harjoittelussa. Todellisuudessa kun Ulvilassa Sami Virtoa viikon vaivannut tauti eskaloitui lämmittelyn aikana pelikyvyttömyydeksi ja loppukauden mittaiseksi sairastupalaisuudeksi, saimme pyyhkiä lähes kaikki ulkopeliin harjoitellut kuviot pois pelikirjan sivuilta. Sebastian Jaakkola teki kylmiltään kovan tempun ja pelasi hyvin kaksi peliä. Siilinjärvellä Virron piti pystyä pelaamaan, mutta taas kävi lämmittelyssä toisin. Nyt lavalle heitettiin Joona Iivonen ja loppu on kuin amerikkalaisesta elokuvasta hänen kohdallaan. Iivosen myötä ulkopelimme kuitenkin muuttui totaalisesti siitä mitä se olisi ollut Virron kanssa. Vaihtotilannepelaaminen hankaloitui alun jälkeen, mutta toisaalta oli upea seurata kuinka intohimoisesti esimerkiksi Wape Hämäläinen suhtautui sen jälkeen omaan johtavaan rooliinsa. Jo Vähäkyrössä Iivonen-Hämäläinen kaksikko liioitellusti kahdestaan pitivät nollat taululla. Yleisestikin olen sitä mieltä, että lopulta se oli juuri Wapen saapuminen, joka isoimmin kehitti ulkopelaamistamme suhteessa viime kauteen. Nuori pelaaja, joka haluaa johtaa ja on myös valmis myöntämään rehdisti virheensä (nekin joita ei tulostaululta näe), on ihan mieletön voimavara pelinjohtajalle.
Kesäkuussa pari kotivoittoa Mansesta havahdutti viimeisetkin uniset joukkueessa(minä mukaanlukien) ja pesistä seuraavassa Suomessa siihen, että Pöytyä on tänä vuonna kova porukka. Pelasimme runkosarjan lopun yllättävänkin tuloksellista palloa. Notkahduksia pelin tasossa tuli tosi vähän. Tärkein loppukauden tulos tuli kuitenkin Kaupissa, kun otimme hengettömästi ja huolimattomasti rumasti Manselta kuonoon. Tämä herätti joukkueen siihen, että ihan jokaiseen peliin täytyy keskittyä kuten tärkeimpään. Jälleen oppirahoja, jotka oppiakseen voittamiseen on maksettava. Oppirahoja joita 2015 maksettiin juoksun jaksotappioiden muodossa. 2016 vielä alkukauden osalta peliin suhtautumisen ja valmistautumisen muodossa. Tuon Manse-tappion jälkeen näin, että Pöytyän Urheilijat olisi toivon mukaan valmis voittamaan Ykköspesiksessä. Ja näin myös oli. Tästä hyvinä esimerkkeinä mm. kotipeli SiiPeä vastaan, jossa olimme heikompi joukkue noin 75% pelistä, mutta voittoa ratkottaessa olimme parempia. Ja viimeisellä kierroksella Kuopiossa, jossa lähes merkityksettömässä pelissä pelasimme valtavan iloista ja samalla tehokasta pesäpalloa.
Pudotuspelit olivat jo ajatuksen tasolla taas uutta joukkueellemme. Mansella oli edellisiltä kausilta paljon rutiinia näistä. Tätä painotettiin ennen sarjaa, että jos jäämme odottelemaan, kyyti on kylmää. Teimme pienryhmätehtäviä ennen sarjan alkua; Iivonen tutki vastustajan etenijät ja kotiuttajat ja katsoi millainen syöttö heille on mahdollisimman hankalaa. Hän onnistui loistavasti. Etumiehet pureutuivat vaihtajien vauhteihin. Joona Salmi bongasi nauhoilta asian, jolla vastustajan päävaihtaja saatiin avausmatsissa lähes 0-tehoille. Erinomainen voittava suoritus Joonalta jo ennen kuin ensimmäinen peli oli alkanut. Vaihtojen kulmamiehet kävivät läpi lyöntejä ja suunnittelivat liikkeitä yhdessä Hämäläisen ja Toni Pomellin kanssa. Vaihtosaumat olivat sarjassa paremmat kuin koko kaudella. Iso onnistuminen kolmikolta Lepola-Virtanen-Jaakkola, ja taas ennen sarjan alkua. Sisäpelissä tärkeät Pauna, Riikonen ja Jaakkolat olivat kartalla siitä mihin palloa toimitetaan riippuen esim siitä kuka on etenemässä, mitä olen viimeksi lyönyt, mikä on tilanne taululla. Muutenkin Riikonen ja Marlo Jaakkola ansaitsevat ison hatunnoston siitä, että hankalan alkukauden jälkeen pystyivät mukauttamaan lyömistään. Kotiuttaminen kun kuitenkin on tällä tasolla hyvin paljon reagoimista ulkokenttään. Molemmat ovat niin äärimmäisen taitavia, että se mahdollisti tuloksen tekemisen muuttuviakin kuvioita vastaan. Rehellisesti sanottuna, käytännössä ainuttakaan kotiutuspaikkaa ei ollut etukäteen katsottuna heille pelinjohdon toimesta noin ensimmäisen 8 pelin jälkeen. Kaikki sen jälkeen tehty tulos on seurausta miesten omista havainnoista. Minun rooli oli antaa valinnan jälkeen palaute siitä, oliko se oikea vai väärä. Annoin palautteen väärästä myös joskus niillä kerroilla, kun juoksu syntyi. Toki pohdimme ratkaisuja yhdessä, mutta työnjako oli selkeä; minä päätin milloin ja jätkät millä. Tärkeää tulitukea kotiuttamiseen tuli Toni Pomellilta ja hienosti rooliin kotiutuneelta Roni Wahlilta.
Joka tapauksessa olimme valmistautuneet tietyllä tapaa Manse-sarjaan jo koko kauden. Peleihin valmistautumisessa oli vastuutettu paljon pelaajan omaa mielenkiintoa lajia ja peliä kohtaan ja tässä kohtaa se maksoi itsensä ulos. Avauspelin alku oli odotetunlainen; meidän tehdyt kotitehtävät toivat jaksovoiton Marlon kiskottua pallon kahdesti sinne, mitä ulkokenttä hänelle antoi. Toisen jakson alkuun osui kauden oma huippuhetki pelinjohtajana, kun lentomerkki "unohtui" hetkeksi päälle. Toinen peli Kaupissa oli hävitty jo kahdesti, mutta valtavalla yksilötaidolla nousimme voittoon. Riikonen aloitti kirin, superissa Sebastian Jaakkola kiskaisi itselleen outoon tilanteeseen kunnarin, ensimmäisessä kotarissa Iivosen veemäiset syötöt sotkivat kaveria ja viimeisen sinetin löytää kopin syöksyneen Heikki Rasilaisen räpylästä. Kaikki seurausta ennen kaikkea valtavasta yksilötaidosta, ei siitä että olisi jotain tarkasti suunniteltu. Toinen kotari oli lopulta muodollisuus ja osittain myös kolmas peli. Jos sarjaan oli lähdetty asetelmasta että emme voi jäädä odottelemaan, oli tilanne kääntynyt päälaelleen kolmessa päivässä. Meidän piti pystyä olemaan kärsivällisiä. Avausjaksolla pelikiellossa ollutta Pomellia paikannut Tapio Mäkipää löi kunnarin kuin tyhjästä ja toisella jaksoimme taistella viimeiseen paikkaan asti, josta Marlo näpäytti Paunan kotiin. Kärsivällisyys palkittiin. Se taas oli suunnitelmallisuuden tulosta. Ja usein kun suunnitelmallisuus ja ratkaisuvalmis yksilöosaaminen ovat oikeassa balanssissa, on voittaminen mahdollista, jopa todennäköistä.
Päästiin siis haastamaan Lippoa. Avauspelissä olimme voittotaistossa tosissaan, mutta pari karkeaa virhettä maksoi sen. Tietynlainen flashback vuodelta 2015. Sarjatason vaihtuessa tietyt oppirahat on vaan aina maksettava. Vaatimustaso suorittamisen ja pelin osalta kasvaa. Ja ennen kuin kokemusta on tarpeeksi, voittaminen on satunnaista ja osittain myös tuuriin perustuvaa. Näin kävi Pöytyälle 2015. Niukkoja tappioita jotka kääntyivät voittamiseksi kaudelle 2017, kun vaan kokemuksia oli tarpeeksi. Tätä kutsutaan rutiiniksi ja se on tavallisen katsojan hyvä ymmärtää peliä seuratessa. Esimerkiksi Mikko Pauna on sisäpelaajana omasta mielestä vähintään yhtä hyvä, ellei parempi kuin Tapani Piri, mutta suoritustasossa sarjan aikana näkyi yksi ero; rutiini. Ja tämän esimerkin olisi voinut tehdä monesta muustakin sarjan taisteluparista. Lippoa vastaan ei siis lopulta ollut palaa, mutta valehtelisin jos sanoisin, että 980 katsojaa kuulemassa Superpesis-tunnaria Kumilassa Oulun Lippoa vastaan ei olisi aiheuttanut minussa minkäänlaista ylpeyttä. Odottaessani joukkueen juoksua esittelyyn ihailin yleisömerta ja aistin tunnelmaa itseeni niin paljon kuin pystyin. Sillä hetkellä itselle realisoitui se, kuinka kovan tempun olimme kaudella tehneet. Olimme luoneet tarinan, josta toivottavasti koko varsinais-suomalainen pesäpallo pystyy ammentamaan voimaa tulevaisuuteen jatkossakin. Kaikki on täälläkin mahdollista, kun asiat tehdään oikein ja suunnitelmallisesti. Ja seutukunnalle Superpesis olisi oikeasti muuten iso juttu. Tuollaisilla hetkillä tajuaa, että pesis on paljon muutakin kuin peli. Se on oikein hoidettuna ylpeydenaihe, joka tuottaa lisäarvoa jopa kokonaiselle kunnalle. Ja te jotka ette usko, soittakaa vaikka pieneen Pohjanmaalaiseen kylään nimeltä Vimpeli. Mutta näitä asioita ei oikeasti tajua, ennen kuin pääsee itse osaksi sellaista.
Tarina omalta ajalta on kerrottu, jäljellä on siis kiitokset. Toivottavasti en unohda ketään tärkeää.
Ensiksi kiitos Pöytyän Urheilijat. Kiitos Paki ja OP, olette luoneet paikan jossa menestyminen on mahdollista oikein johdettuna. Valmentajan on mahdollista antaa eteenpäin kun toimintaan ollaan valmiita panostamaan. Kiitos myös kaikki ottelutapahtuman talkoolaiset(erityisesti tietysti Päkä, jonka kanssa olemme tunteneet kuta kuinkin koko elinikäni), kunpa vain tietäisin keinon jolla teitä paremmin kiittää kuin tämä viesti.
Kiitos Pöytyä. Lähtökohta ei ehkä ollut helppo, mutta hienosti meni. Lopussa jopa tavallinen pöytyäläinen uskalsi tulla jutulle.
Kiitos pelaajat. Etenkin Aleksi Mäkelä, Joni Kalttonen ja Tero Lepola. Saavuin kuitenkin paikkaan, joka ei ollut helpoin mahdollinen. "Kolmekymppinen loimaalainen", onkohan se tullut tänne nyt meidätkin pudottamaan takaisin Suomariin? Te kuitenkin ostitte pelilliset ajatukset ja vaaditte myös nuorempianne niitä vaalimaan. Hienoja liidereitä, joita joka joukkueessa tarvitaan. Jokainen pelaaja on kuitenkn yhtä tärkeä osa tarinaa, on sitten voittanut lyöjäkuninkuuden tai pelannut yhden pelin. Jokaisella pelaajalla on olemassa joukkueessa oma "ekologinen lokero" ja jos pelaajaa ei olisi, olisi mahdottomuus tietää miten tietyt tapahtumat olisivat edenneet ilman sitä. Perhosvaikutus, jos tiedätte.
Kiitos ehdottomasti myös oma isäni, joka samalla on työnantajani. Ilman myötämielistä lähestymistä pesäpalloa kohtaan, en olisi saanut olla mukana.
Kiitos Kake Rannikko, että sain tulla mukaan jo 2015, ja että olit edelliset kaudet paiskinut hommia ja vieläpä todella laadukkaasti jätkien kanssa. Kiitos Pertti Laakso, sinulta sain valtavasti ja osasi tämän kauden tarinassa on merkittävämpi kuin tulet koskaan itse myöntämään. Kiitos koko huoltokatras, erityisesti Tammelan kuningas Teemu Aro. Myös Temen osuus ekologisessa järjestelmässä oli korvaamaton. Ja kyllähän huoltohommatkin oli Itä-Länsi-tasoa. Kiitos Arto Pasuri, että lähdit täksi kaudeksi 2pelinjohtajaksi, se oli todella iso rauhoittava tekijä joukkueen toiminnassa, vaikka toimenkuvasi olikin "vain kaarella".
Oliskohan se siinä sitten. Nyt meikäläinen siirtyy kentänlaidalta ainakin toviksi muihin hommiin. Pesistä en jätä, mutta tällä hetkellä elämässä pitää antaa aikaa myös muille asioille kuin päivittäiselle joukkueessa toimimiselle, vaikka sitä edelleen rakastankin. Törmätään kentän laidalla, sieltä en edelleenkään aio pysyä poissa. Ja toivon mukaan yhteistyö PöUn ja LPn välillä tulevaisuudessa vain syvenee. Osoitimme, että täälläpäin on tarvetta menestyvälle pesikselle. Kiitos, että olen saanut olla osana sitä tarinaa.
Jekku OUT
